VesitehrasLogo

Tampereen veden asiakaslehti

1/2017

Huom! Sinulla on käytössäsi Internet Explorerin vanha versio. Tämä nettilehti on optimoitu Explorerin uudemmille versioille. Suosittelemme selaimen päivitystä myös tietoturvasyistä.
Ernomane vesitehras

Tampereen vesihuollon historia on täynnä mielenkiintoisia käänteitä.

 Tampereen kaivot olivat maankuuluja viheliäisestä ja peräti mulkeasta vedestään, josta saatiin kiittää Amurin puolella ollutta suurta suota, sen vedet kun melkeinpä valtoimenaan saastuttivat kaupungin katuja, pihoja ja palokujia.

Muun muassa näin on kuvailtu tilannetta kaupungissa 1800-luvun alkupuolella ja pitkään se jälkeen. Vesikysymys kiukutti kaupunkilaisia päivittäin. Tampereella ryhdyttiin tiettävästi ensimmäisenä Suomen kaupungeista puuhaamaan vesilaitosta. Vuonna 1835 Tammerkosken yläjuoksulle asennettiin pumppu, josta vettä pumpattiin puuputkea pitkin nykyiselle Keskustorille.

– Vettä tuli vähän, eivätkä asukkaat olleet sen laatuunkaan tyytyväisiä, kertoo dosentti, filosofian tohtori Petri Juuti Tampereen teknillisestä yliopistosta. Juuti teki väitöskirjansa Tampereen vesihuollon historiasta ja kirjoitti aiheesta historiallisen tietokirjan Ernomane vesitehras yhdessä dosentti, tekniikan tohtori Tapio Katkon kanssa, kun vesilaitos täytti sata vuotta 1998.

Painetta vesihuollon kehittämiseksi asetti myös senaatti, joka vaati vuonna 1853 Tamperetta perustamaan vakinaisen palokunnan ja edellytti jonkinlaisen vesijohdon olemassaoloa.

Vaihtoehtona yksityinen vesilaitos. Vuonna 1865 tehtailija Wilhelm von Nottbeck teki tarjouksen yksityisen vesilaitoksen rakentamisesta kaupungille omalla kustannuksellaan. Sopimuksen mukaan laitos olisi kuulunut ikuisesti hänen ja hänen sukunsa omistukseen, mutta kaupunki olisi kantanut kaikki toiminnan riskit.

– Lisäksi Nottbeck olisi halunnut itselleen osuuden maalaisilta kerättävistä markkinamaksuista, kun nämä tulivat kaupunkiin myymään tuotteitaan, Juuti jatkaa.

Kaupunki hylkäsi ehdotuksen ja rakensi itse koskenniskalle matalapainevesilaitoksen, joka valmistui vuonna 1882 ja josta johti vesiputki Laukontorille. Vedestä puhdistettiin siivilällä isommat roskat; tosin sen raoista mahtui hyvin esimerkiksi perunakuoria yläjuoksulla sijanneesta viinatehtaasta. Veden laatu ei edelleenkään ollut hyvä, eivätkä vedenpaine tai vesi riittäneet kasvavan kaupungin tarpeisiin.

 

vesitorni

Peltolammin vesisäiliö rakenteilla vuonna 1972. Kuvassa elementtien muodostama verhokartio on sulkeutumassa.

”Tätä tullaan vielä katumaan”

Uuden vesilaitoksen suunnitelma tilattiin Helsingin vesilaitoksen insinööriltä Carl Hausenilta, joka laski tarkkaan, miten väkiluku kehittyy. Hän suunnitteli laitoksen kapasiteetin riittävän pariksi sadaksi vuodeksi.

Hausen halusi laitokseen alan parasta tekniikkaa ja esitti veden suodatusta. Kaupunginvaltuusto hylkäsi sen liian kalliina ja tarpeettomana. Hausenin kerrotaan päätöksestä kuultuaan tokaisseen: ”Tätä tullaan vielä katumaan!” Se piti myöhemmin paikkansa.

Korkeapaineinen laitos valmistui Mältinrantaan koskenniskalle marraskuussa 1898, mikä lasketaan Tampereen vesilaitoksen perustamisajankohdaksi.

Vedentarve vaihteli vuorokauden eri tunteina, joten Pyynikin harjulle rakennettiin ylävesisäiliö, joka toimi paineen tasoittajana ja tuli tarpeen tulipalojen sammuttamisessa. Se on edelleen käytössä.

Samoihin aikoihin Tampereelle alettiin rakentaa myös viemäriverkostoa.

Lavantauti jyllää

Talousveden laatuongelmat jatkuivat. Isoimmat niistä olivat veden välityksellä levinneet lavantautiepidemiat vuosina 1908–09 ja 1915–16. Vedenottoputki sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä kulkutautisairaalan viemäristä, josta bakteerit siirtyivät talousveteen.

– Oli julmaa, että laajemmassa epidemiassa sairastui yli 3 000 ihmistä, joista lähes 300 kuoli, kun valtuusto oli säästänyt rakennuskustannuksissa viisi prosenttia jättämällä suodattimet hankkimatta, Katko toteaa.

Vastaavien epidemioiden välttämiseksi vesijohtolaitos aloitti veden klooridesinfioinnin Suomen itsenäistymisvuonna 1917. Myös vedenottoputkea pidennettiin.

Laajemmassa epidemiassa sairastui yli 3 000 ihmistä, joista lähes 300 kuoli, kun valtuusto oli säästänyt jättämällä suodattimet hankkimatta.

Kaupunki ja vedenkulutus kasvavat

Tultaessa 1920-luvun puoliväliin Tampere oli kasvanut ja vedenkulutus noussut. Lisäksi veden laatua haluttiin parantaa, joten kaupunki päätti rakentaa uuden vedenkäsittelylaitoksen, pumppuaseman ja vesisäiliön Kaupinojalle. Uusi laitos, jossa Näsijärven vesi desinfioitiin kloorilla ja suodatettiin hiekkasuodattimissa, otettiin käyttöön vuonna 1928.

Mältinrantaan valmistui uusi laitos vuonna 1931 vastaamaan läntisten kaupunginosien kasvavaan vedentarpeeseen. Vesijohto- ja viemäriverkosto laajeni uusille asuinalueille 1950- ja 1960-luvuilla.

 

Labra

Laboratoriomestari Terttu Mäkinen työssään 1970-luvulla.

Roineesta uusi raakavesilähde

Lielahdessa sijainneen sulfaattiselluloosatehtaan jätevesien vuoksi Näsijärven veden laatu heikkeni 1960-luvun taitteessa.

– Aiemmin oli uskottu, että teollisuuden jätevedet jopa tappavat bakteereja ja että vesistöjen itsepuhdistuskyky on lähes rajaton. Koska jätevesien puhdistus maksaa, heräsi esimerkiksi ajatus johtaa kaikki Tampereen ja lähialueiden jätevedet putkea pitkin Pohjanlahteen. Nykytietämyksen mukaan se oli järjetön idea, Katko toteaa.

Kaupunki ryhtyi suunnittelemaan pohjavesien käytön lisäämistä ja vedenoton siirtoa pois Näsijärvestä. Vesilaitokselle palkattiin vuonna 1968 suunnitteluinsinööriksi Esko Haume, joka eteni urallaan toimitusjohtajaksi ja eläköityi vuonna 2003.

– Ensimmäisiä töitäni oli vedenoton uudistaminen sekä omakotitalovaltaisen Tesoman verkoston laajentaminen kerrostaloille sopivaksi ja täysin uuden alueen, Hervannan, vesihuollon suunnittelu, hän muistelee.

Pohjavedenottamoita rakennettiin aiemmin valmistuneen Messukylän laitoksen lisäksi Hyhkyyn, Pinsiöön ja Julkujärvelle. Uudeksi raakavesilähteeksi valittiin puhdasvetinen Roine. Sieltä vesi pumpattiin Tampereen ja Kangasalan rajalla sijaitsevalle Ruskon vedenkäsittelylaitokselle, joka valmistui vuonna 1972.

– Ruskossa vedenkäsittelyprosesseja kehitettiin jatkuvasti. Vuosituhannen vaihteessa siellä otettiin käyttöön erittäin korkealaatuinen flotaatiomenetelmä, joka oli lajissaan ensimmäinen maailmassa, moninkertaisti puhdistustehon ja on edelleen maailman huipputasoa, Haume kertoo.

 

Esko

Esko Haume toimi pitkään Tampereen vesihuollossa eri tehtävissä ja tuntee sen historian hyvin.

Jätevedestäkin piti alkaa maksaa

Tampereella tehtiin ensimmäisiä suunnitelmia jätevesien puhdistamiseksi 1920-luvulla. Vakavammin asiaan palattiin vasta 1950-luvulla, jolloin päätettiin rakentaa Raholan ja Viinikanlahden jätevedenpuhdistamot.

Tamperelaisten, kuten muidenkin suomalaisten, vedenkulutuksen odotettiin 60-luvulla kasvavan monikertaisesti jopa 500–600 litraan vuorokaudessa.

– Kävi kuitenkin toisin, sillä 70-luvun alussa tulivat öljykriisi ja jätevesimaksulaki, joiden vuoksi vedenkulutus kääntyi selkeään laskuun. Veden hinta asiakkaalle käytännössä kaksinkertaistui. Oli Suomen vesiensuojelun parhaimpia päätöksiä, että piti alkaa maksaa molempiin suuntiin menevästä vedestä. Suuri yleisökin tajusi, että oli pakko tehdä jotain, koska järvet olivat niin likaisia, Katko sanoo.

Tampereen, ympäristökuntien ja teollisuuden panostukset vesiensuojeluun saivat Näsijärven ja Pyhäjärven vähitellen toipumaan ja niiden veden laadun parantumaan. Näsijärvi on uudelleen nousemassa tamperelaisten raakavesilähteeksi, kunhan Kaupinojan saneeraus- ja uudisrakennustyöt saadaan valmiiksi.

Aiemmin oli uskottu, että teollisuuden jätevedet jopa tappavat bakteereja ja että vesistöjen itsepuhdistuskyky on lähes rajaton.

Vesihuollolle museo?

Vesilaitoksen historia on kiinnostava, muttei tuttu kovinkaan monelle.

– Tampereella pitäisi olla vesihuollon museo kuten Turussa. Hyvä paikka voisi olla vaikka tulevassa keskuspuhdistamossa. Ensi vuonna vesilaitos täyttää 120 vuotta, joten se ansaitsee olla esillä kuten satavuotisjuhlavuonna, Katko ja Juuti innostuvat.

Lähteenä käytetty teosta Ernomane vesitehras, Tampereen kaupungin vesilaitos 1835–1998, kirjoittaneet Petri Juuti ja Tapio Katko.

 

VesiJuotavaa

– Tampereen vettä kelpaa juoda, skoolaavat historiallisen tietoteoksen Tampereen
vesihuollosta kirjoittaneet Petri Juuti (vas.) ja Tapio Katko.

 

 

"Ei tästä oo pitkäkään aika, kun tänne tuli yks kaveri ja sanoi, että hän ei tajua, kun tuli semmonen yskänpuuska ja meni hampaat viemäriin, että onko näkyny täällä. Eikä tää eka kerta oo – soitettuhan on useesti tekohampaista ja paljon tietysti koruista ja sormuksista."

- Risto Vesola kertoo tapauksesta Viinikanlahden jätevedenpuhdistamolla Ernomane Vesitehras -kirjassa.

 

TK mediatalo - Asiakaslehti verkossa